Olin kuluneella viikolla analyyttisen psykologian koulutuksessa. Perehdyimme ihmisen tietoisen ja tiedostamattoman olemukseen ja eroihin. Kutsun nyt näitä psyykemme kahta puolta ”mieleksi”: toinen on tietoinen mieli ja toinen on tiedostamaton mieli. Näissä molemmissa puolissamme on hyvin paljon ”mieltä”, merkitystä ja arvoa. On vain niin, että yleensä luulemme tietoista mieltä viisaammaksi, korkea-arvoisemmaksi ja kaikin tavoin suuremmaksi kuin tiedostamatonta mieltämme. Tämä on harhainen käsitys, sillä tietoinen mieli on vain pieni osa meitä. Suurin osa psyykemme olemuksesta, sen voimavaroista, uskomusrakenteista ja tunnetiloista on kätkeytyneenä tiedostamattomaan mieleemme. Ne putkahtavat esiin eri tavoin ilman, että mitenkään hallitsemme niitä. Tiedostamattomasta nouseva aineisto tuntuu usein häiritsevän loogista ajatteluamme, järkevää tai uskottavaa olemustamme. No, toki sieltä nousee myös huikeita oivalluksia tai emotionaalista tukea, joiden ilmaantuessa tietoinen mielemme nousee lentoon ja ajatus kulkee keveästi ja vaivattomasti. Mutta tämäkään ei tapahdu tietoisen hallinnan tai ohjauksen kautta.
Kun opimme ymmärtämään psyykemme kummankin puolen, tietoisen ja tiedostamattoman, tapaa ajatella ja toimia, olemme löytäneet avaimen itsemme ja toisten ymmärtämiseen. Sama avain käy myös arjen valintatilanteisiin: se avaa ymmärryksemme ovet tehdä oikeita valintoja tai palauttaa meidät takaisin väärien valintojen tieltä.
Tietoinen ja tiedostamaton eivät käytä samaa kieltä. Siksi tietoiseen mieleemme ei voi nousta mitään suoraan tiedostamattomasta. Tarvitaan aina välikäsi. Tietoinen mieli jäsentää asioita analyyttisesti, loogisesti, järjellä ja elää syyn ja seurauksen logiikan mukaisesti. Tiedostamaton mieli ymmärtää asioita ja tapahtumia assosiatiivis-analogisesti. Kun joku sana, tapahtuma, ihminen tai asia nostaa tietoiseen mieleemme mielikuvia tai tuntemuksia, saa meidät jännittymään, pelästymään, ihastumaan tai närkästymään, tiedämme, että nyt ilmaisi itseään meidän tiedostamattomamme. Tai kun flunssa iskee, meidän olisi tärkeää oivaltaa, että kehomme toimii nyt tiedostamattoman sanansaattajana. Mitä kehoni haluaa kertoa muuta kuin että ota Finrexiniä tai Buranaa? Itse asiassa Burana tai Finrexin ovat tietoisen mielen viesti. Tiedostamattoman viesti voisi olla vaikkapa kehotus pysähtymään ja pohtimaan, minkälaisille fyysisille tai psyykkisille, energiaa vieville ”tartunnoille” ajatteluni ja elämäntapani ovat minua altistaneet.
Myös unien hahmot ovat tiedostamattoman mielemme esiin nostamia symboleja, jotka kertovat käyttäytymis-, ajatus-, uskomus- ja tunnemaailmastamme paljon. Itse asiassa niihin sisältyy kaikki tarpeellinen tieto sen hetkisen ongelman tai mieltämme askarruttavan kysymyksen ratkaisemiseen. Tai tulevaisuuden suunnan löytämiseen. Meidän tarvitsee ”vain” ottaa unemme hahmo tutkintaan. Alkaa lähestyä hahmoamme assosiatiivis-analogisella kielellä. Alkaa kuunnella hahmomme herättämiä mielikuvia, tuntemuksia ja tarvittaessa vaikkapa mielikuvissa keskustella sen kanssa.
No, miksi annoin blogini pohdinnoille otsikoksi: Prinsessa Kultakutri selvisi pälkähästä? Siksi, että näin joku aika sitten sellaisen unen. Uni alkoi uudelleen elää analyyttisen psykologian opetusten vaikutuksesta.
Uni: Unessa kuulin hyvin iloisen, kannustavan ja energisen äänen, joka sanoi: Ja Prinsessa Kultakutri selvisi pälkähästä. Tähän heräsin, kirjoitin lauseen ylös ja tunsin heti, miten uni vaikutti myönteisesti olemukseeni.
Unen ensimmäinen työstäminen: Tarkistin netistä, mitä Kultakutri-saduissa oikein tapahtui. Löysin viittaukset Prinsessaan ja kolmeen karhuun, joiden vuoteissa Kultakutri nukkui vuoron perään, mutta joiden kotiin tullessa hän joutui pakenemaan. – Ja selvisi näin ollen pälkähästä. Tuossa vaiheessa keskityin pohtimaan omia ”pälkähiä” ja rohkaistumaan siitä, että selviän niistä. Tämä tuntui riittävän.
Unen toinen työstäminen: Viimeiset kolme päivää on Prinsessa Kultakutri häirinnyt tietoista mieltäni. Jostain nousee sitkeästi ajatus: tutki minua ja lue, mistä minä oikeasti selvisin. Löysin Topeliuksen Kauneimmat Sadut kirjan vuodelta 1980.
Satu kertoo ”Persian suunnattoman rikkaasta kuninkaasta, shaahi Nadirista, joka oli elämässään voittanut monta taistelua, mutta oli nyt vanha ja väsynyt. Hänen monista pojista ei ollut isälle lainkaan iloa, sillä poikien mielestä isä eli liian kauan: pojat olisivat halunneet viedä isältä hengen ja kruunun. Kotona palatsissa olikin vain shaahin ainoa tytär, prinsessa Kultakutri, jota isä rakasti enemmän kuin kaikkia aarteitaan. Tämä oli väärin, sillä kuningas ei saa rakastaa lastaan enemmän kuin kansaansa. Eikä varsinkaan kuolevaista lastaan enemmän kuin Jumalaa. Siksi kuninkaan ylle laskeutui Allahin rangaistus. Rangaistus ilmeni niin, että Kultakutrin ryösti Hirmu-niminen Lapin noita, joka monien vaiheiden jälkeen oli taikomassa Kultakutrin kanervankukaksi, joka kuolee elokuun lopussa kun halla puree kaikki kanervankukat. Tästä kammottavasta kokemuksesta ja Hirmun pauloista Kultakutrin pelasti prinssi Abderraman. Prinssi ja prinsessa menivät loppujen lopuksi naimisiin, elivät onnellisina ja hedelmällisinä elämänsä loppuun saakka. Mutta joka vuosi he muistivat prinsessan vapautumisen vuosipäivää: Elokuun 31 päivänä pidettiin suuret juhlat, joissa kuninkaallinen pari esiintyi poronnahkavaatteissaan: he halusivat tällä symbolilla osoittaa, etteivät he hyvinäkään päivinä unohda kokemiaan pahoja päiviä. ”
Sadun tapahtumat pysähdyttävät, kun satua katsotaan ihmisen elämänkokemuksina, virheellisinä uskomuksina, jotka syyllistävät meitä, sisäisinä ristiriitoina tietoisen ja tiedostamattoman kesken, kärsivällisyyden opettelemisena ja rakkauden ja anteeksiannon elämää kantavana voimana. Kultakutri joutui taistelemaan kuolemaa vastaan elämässään. Silti uneni kutsui Kultakutrin selviämistä ”pälkähästä selviämisenä”. Siis pikku juttu, kun sen oikein oivaltaaJ…. On pakko kuunnella Kultakutrin mietteitä ja hänen viisaan sydämensä puhetta lisää.